It's fun to stay at the...

Täytyy rehellisesti sanoa, että viikko on ollut tähän saakka melko ankea. Tällä hetkellä olen käytännössä koditon, eikä minulla ole enää Suomen sosiaaliturvaa ja suurimman osan viikosta olen ollut kuumeessa ja flunssassa. Vuorokausirytmi tuntuu erityisen rankalta, kun mitään todellista motivaatiota aamulla sängystä nousemiseen ei ole ollut. Aika on kulunut hitaasti hotellihuoneessa Criminal Minds ja Rookie Blue maratoneja katsellessa... Kunnes! Eilen lähdin seikkailulle toiseen kaupunginosaan, Burnabyyn. Kirkkoon. Kyllä! Sunnuntai aamuna suuntasin suomalaiseen kirkkoon.

Kle 11 mennessä kirkko "täyttyi" eläkeiän ylittäneistä suomalaisista, joista melkeenpä jokainen minut nähdessään tuli tervehtimään, esittäytymään ja kyselemään mistä päin Suomea olen kotoisin ja millä asialla olen Vancouveriin päätynyt. Muuan pariskunta innostui paikalla olostani niinkin paljon, että pyysi minut messun jälkeen luokseen kahville.

Pariskunta oli n. 80-vuotias (Herra 81v, Rouva 79v.) kumpikin rantautunut Vancouveriin 50-luvulla. Herra kertoi lähteneensä Suomesta 1950 ensin Ruotsiin ja sieltä laivalla 1955 Kanadaan. Hän kertoi, että tänne saavuttuaan ensimmäien ajatus oli ollut "Miksi? Miksi piti lähteä näin kauas kotoa?".
Hän ei tuntenut täältä ketään ja kertoi vasta perille saavuttuaan perheelleen kirjeessä, että oli lähtenyt Ruotsista Kanadaan. Kirjeellä oli tietenkin kestänyt viikkoja saapua Suomeen. Pian tämä herra oli saanut töitä satamasta ja päätti, että työskentelee kunnes rahat riittävät Suomeen paluuseen, mutta pian hän tapasi tulevan vaimonsa ja reissu Suomeen sai odottaa toista kymmentä vuotta. Kunnes omakotitalo oli rakennettu ja kaksi lasta saatu.

Rouva puolestaan oli 22-vuotiaana muuttanut Vancouveriin enonsa luokse ja päätynyt "au pairiksi" juutalaiseen perheeseen. Miehensä tapaan hänkin oli lähettänyt kotiin "Olen turvallisesti perillä" -kirjeen, jolla silläkin oli kestänyt viikkoja saapua perille. Toista se on nyt. Itse olen ollut päivittäin yhteydessä Suomeen tavalla tai toisella. 

Istuskelin pariskunnan luona tunteja syöden ja kuunnellen tarinoita. Sain masun täydeltä karjalanpiirakkaa, pullaa, mustikoita ja kahvia. 

Ikäisekseen pariskunta oli todella eloisa ja virkeä. He ovat matkustelleet paljon Amerikassa ja aina välillä vierailleet Suomessa. Kerran jopa Porvoossa. He muistelivat punaisia ranta-aittoja ja tulipalon jäljiltä korjauksessa ollutta tuomiokirkkoa. Kummallakin on sisaruksia Suomessa. Täällä heidän perheeseensä kuuluvat kaksi lasta, jotka puhuvat suomea ja kaksi lastenlasta jotka eivät puhu suomea. Näistä lapsenlapsista nuorempi oli hakenut ja päässytkin samaan kouluun kuin minä, mutta päättikin mennä yliopistoon opiskelemaan musiikkiteatteria. Myöhemmin iltapäivällä tämä neiti tuli isänsä kanssa käymään isovanhempiensa luona ja he tarjosivat minulle kyydin takaisin hotellille. Mukaani tämä herttainen pariskunta pakkasi rouvan itse leipomaa pullaa ja karjalanpiirakoita, puutarhamustikoita ja nallen.

YWCA

Hotellihune on viihtyisä. Ainoa miinus on vessa ja suihku, jotka sijaitsevat käytävän päässä. Huoneessa on riittävästi tilaa, TV, jääkaappi ja lavuaari. Yläkerrassa on keittiö, jossa asukkaat voivat kokata tai lämmittää ruokaa. Hotellin vastaanotto oli erittäin ystävällinen. Sain kartan, josta vastaanottovirkailija ympyröi läheisen kadun, "Hyviä kauppoja ja ravintoloita" ja ruksasi yli East Hastings kadun, "Älä mene tuonne".

Tänään ymmärsin miksi. Kun sain kyydin takaisin keskustaan ajoimme kyseisen kadun kautta. Tämä kadunpätkä oli täynnä nistejä, kodittomia ja prostituoituja. "Tämä on Kanadan köyhin alue. Täällä kenelläkään ei ole ollut hyvä elämä", herttaisen pariskunnan vävypoika kertoi. Näky ei ollut miellyttävä. Kukaan alueella ei näyttänyt onneliselta tai terveeltä. 

Jep.. Huomenna on koululla orientaatio päivä. Can't wait!