Sinistä Hattaraa

Perjantai 9.10. klo 20:40

Keräsin hermostunena teekupin ja vesilasin huoneeni lattialta ja kipaisin ne keittiöön kultaisen kimaltavassa paljettimekossa, hiukset viimeistelemättömässä kikkurapehkossa. "Oho, wau.." totesi kämppikseni, joka on tähän asti nähnyt mut yleensä vain verkkareissa, hiukset likaisella puoliponnarilla.
"Mitä luulet, pitäiskö mun vaihtaa tää mekko johonkin yksinkartasempaan?" kysyin kämppikseltäni, joka tyhjensi pussillista pakastevihanneksia sihisevälle wokkipannulle. "Joo, mä laitan mielummin housupuvun.." vastasin itselleni ennenkuin kämppis ehti edes proessoimaan mun kysymystä. Palasin huoneeseeni ja vilkaisin puhelinta. Yksi uusi viesti Christinalta: "Otan taksin täältä n. 5 vaille ja tuun hakee sut." Okei. Pikaisesti mekko vaihtoon ja pakkelit naamaan. Viskasin kimaltelevan paljettikasan sängylle ja yritin sulavasti sujahtaa mustaan, pitkälahkeiseen TopShopin housuhaalariin. Perkule kun on jotenkin kummasti päässyt kutistumaan. Muistelin ostaeeni tän aika tarkalleen vuosi sitten kiitospäivän aikoihin. Pitäis vissiin lopettaa se leivosten syöminen töissä. Sain kuin sainkin vetoketjun kiinni ja hiukset vähän parempaan ojennukseen. "Parempi?" pyörähdin keittiöön hyväksyttämään asuvalinnan kämppiksellä. "Toki! Moneltas nää pirskeet alkaa?" "Ysiltä." "Oho, no sähän oot jo melkeen myöhässä.." Jep. Tyylikkäästi myöhässä. 20:55 toinen viesti: "Okei, lähen nyt tulee" Heitin ylleni hienoimman takin joka kaapistani löytyi ja tarkistin, että repsottavasta River Islandin käsiveskasta löytyy lompakko, avaimet, VIFF-passi ja pääsylippu. Eteisessä sujautin vielä jalkaan korkkarit ja käännyin vilkaisemaan itseäni peilistä. Mihin hittoon mä oon oikeen menossa? Poistuin asunnosta hissiä tilaamaan. 27. kerroksessa sitä saa aina jokusen hetken odotella. Tarkistin vielä puhelimen uudestaan. Uusi viesti: "Okei, taksi teki oharit, yritän löytää toisen." Niinpä tietenkin. Alakerrassa hissin ovet avautui Genesis tornin marmoriseen ala-aulaan. Kerrankin oon pukeutunut niin, että näytän kuuluvani tänne. Istahdin penkille odottelemaan ja ihailemaan kattomaalauksia. Pian sain uuden viestin. Ei vieläkään taksia. Sovimme, että kumpikin yrittää löytää taksin ja sillä mennään mikä ensimmäiseksi kohdalle osuu. Suuntasin lasiovista ulos kadulle, tihkusateeseen. Niinpä tietenkin. Perjantai iltana sateisessa suurkaupungissa on lähes mahdotonta löytää taksia. Onnekseni kadun toisella puolella sijaitsevan Lux Loungen eteen pysähtyy usein takseja. Vilkutin ensimmäiselle, jonka näin. Score! Annoin kuskille kaverini osoitteen ja pian Vancouverin sateisilta kaduilta kyytiin nousi kiharahiuksinen Christina, nahkatakissa ja ylipolven ulottuvissa bootseissa. Nice! "Et sitten anna mun juoda liikaa, mulla on huomenna aamulla kuvaukset kymmeneltä." Mä sanoin ja Christina lupasi huolehtia, etten nesteytä itseäni koomaan. Sepustin hänelle Storyhive projektista johon lupauduin avustajaksi. Tästä keskustelu kääntyi pian workshoppeihin, kursseihin ja agentteihin. Mistäs muustakaan näyttelijät keskenään puhuis... Mulla oli aiheeseen liittyen innostavia uutisia: Sain aijemmin päivällä sähköpostia yhdeltä firmalta, että olivat pitäneet mun materiaaleista ja jos saan hiottua aksentin virheettömäksi, voisivat harkita sopimusta mun kanssa.

Pian taksi saapui Rocky Mountaineer Stationin pihaan, johon oli pysäköity hienoja autoja ja muutama limusiini. Ovella jonotti viimeisen päälle tälläytyneitä elokuvantekijöitä ja heitä sisään ohjasi muutama mustaan pukuun sonnustautunut vartija. Tässä sitä nyt ollaan; Vancouver International Film Festivalin päätösgaalan afterpartyissä. Liityimme jonon jatkoksi hieman sellainen kuokkavieraan kutina persuksissa. Ketä nämä ihmiset ovat? Tunnemmeko me täältä ketään? Sisällä odotti pätkä punaista mattoa, tervetuliais-skumppa, kaksi drinkkilippua/nassu ja valokuvaajia, jotka ottivat kuvia jokaisesta joka heille halusi poseerata. Hienosti pukeutuneita ihmisiä parveili pöytien ympärillä, jotka notkuivat pienistä purtavista. Oli juustoja, mansikoita, viinirypäleitä, pateeta, vihanneksia, risottoa ja pieniä leipäviipaleita. Juhlahallin kaukaisimmalta seinustalta löytyi vielä pitkä pöytä, jonka takana kokit valmistivat juhlakansalle eksoottisen näköisiä minihamppareita. Keskellä hallia oli "baari", jonka yläpuolella keikkui valtava maapallo ja jossa drinkkiliput vaihtuivat viinilaseihin tai muihin drinksuihin. Tarjolla oli myös ilmaisia Naked-smoothieita ja jonkinlainen videopelielämys-simulaatiojuttu. Hallin perällä soitti paikallinen bändi Damn Fools ja bändin vieressä oli pienellä lavalla DJ pöytä, jonne DJ Rhiannon nousi loppuillasta pyörittämään lättyjä. Hivuttauduimme lähemmäs bändiä ja bongasimme ensimmäisen tutun naaman; Ali Liebert, näyttelijä, opettaja ja mun esikuva, joka sijaisti meille muutaman oppitunnin viimeisessä jaksossa. Hän esitteli meille tyttöystävänsä ja kertoi reissustaan Koreaan, Busanin elokuvafestareille, jossa hänen tähdittämänsä elokuva; The Devout oli saanut maailmanensi-iltansa. Pikaisten kuulumisten jälkeen jatkoimme kiertelyä. Toiselta puolelta hallia löysimme valoseinän, johon voi elektronisesti "spraymaalata".  

Löysimme vielä toisenkin tutun naaman V.I.P. alueen baaritiskin takaa. Ystävämme Mika sekoitteli sielä drinkkejä V.I.P. vieraille. Kohtalo johdatti meidät myös jälkiruokapöydän läheisyyteen, jossa oli tarjolla.......... 

Cosmo-jelloshotteja ja sinistä hattaraa..... Hyytelöä lusikoidessa hivuttauduimme tanssilattialle ja jorasimme "pilkkuun" saakka. Pian väki alkoi vähentyä ja työntekijät alkoivat roudata pöytiä pois, joten näimme parhaaksi lähteä taksijahtiin. Tähän mennessä tihkusade oli kuitenkin muuttunut kaatosateeksi, joten päätimme odotella sisätiloissa, että pahin ruuhka laantuu. Tässä vaiheessa korkokengät olivat ottaneet veronsa, joten linnoittauduimme pienelle sohvalle. "Hei! Te ootte Mikan kavereita!" Kuului pian miesääni läheisestä pöydästä. Jep. Joo. Ollaanhan me. Kyseinen herrasmies osoittautui Damn Foolsin rumpaliksi, jolle Mika oli illan mittaan miksaillut yhden jos toisenkin drinksun. Yksi työntekijöistä tuli viemään meiltä kirjaimellisesti sohvan persuksen alta, joten liityimme rumpalin ja kahden muun herrasmiehen seuraan. Keskustelun aiheet karkasivat täysin käsistä, niinkuin taiteilijoilla näyttäisi olevan tapan. Juhlahalli alkoi ammottaa tyhjyyttään ja pian meiltä vietiin myös pöytä. Aika mennä kotiin. Rumpali tarjoutui ystävällisesti järjestämään meille kyydin, jos taksia ei löytyisi, mutta ulkona odotti monta taksia ja pääsimme lopuksi onnellisesti kotiin.

Seuraavana aamuna heräsin aikaisin ja suuntasin Gastowniin, vanhan kouluni studioille kuvauksiin. Tällaiseen elämään voisi tottua. Hienoja tapahtumia, mielenkiintoisia ihmisiä ja kuvauksia siellä sun täällä. Tämä hetkelinen "glamour-kupla" kuitenkin puhkesi erityisen tehokkaasti kun lauantai-iltana pääsin töissä taas tarjoilemaan kahvia päihtyneille, tyhjentämään roskiksia, tiskaamaan ja jynssäämään vessoja. Tällaista mun elämä nyt on. Best of both worlds. En mä valita. En valita lainkaan.