Syksyinen tuulahdus, kaljumyssy ja tekoverta

 Heipähei! Ihan ensimmäiseksi haluan nyt kehuskella yllä olevan kuvan neuleesta. Kudoin sen ihanitse omin pikku kätösin ja se on kiva ja lämmin. Noin. 

Seuraavaksi näytän sinulle Vancouveria parhaimmillaan, eli kuvia rapsakasta syysilmasta lenkkipolkuni varrelta. Tässä tulee!

Tässä taas on pienoinen maistiainen siitä mitä seuraava "Wine talk" sisältää. Opastusvideo viineineen on tulossa (toivon mukaan) ennen Halloweenia eli pysykää kuulolla. Luvassa on siis zombieruokaa. Ilokseni voin nyt myös ilmoittaa, että minut on virallisesti hyväksytty opiskelemaan British Columbia Institute of Technologyyn -- hitto mikä nimi -- ainetta nimeltä Advanced Business Management. Josko vaikka sieltä valmistuessa irtoais myös työlupa...

Sitten viikon siisteimmät jutut! Perjantaina kävin meikkimalleilemassa erilahjakkaan ystäväni portfoliota varten. Kaveri teki musta kaljun. Tämän kaljumyssyn liimaamiseen ja meikin luomiseen vierähti kevyet 4h ja sen poistamiseen kokonainen tunti.

Prosessi.

Lauantai aamuna taas heti seitsemältä töistä päästyäni lähdin yhdeksäksi taas vähän näyttelemään. Tällä kertaa First Responders Disaster -harjoitukseen. Eli koska Vancouver sijaitsee maanjäristysherkällä alueella täällä on joukoittain vapaaehtoisia, jotka kouluttautuvat auttamaan suurien onnettomuuksien uhreja. Tällä kertaa simuloimme ostoskeskuksen romahduksen. Minä ja kymmenkunta muuta näyttelijää saimme ensin verisen kuorrutuksen meikkihenkilöstöltä ja sitten asetuimme betoniraunioihin odottelemaan pelastajia ja heidän saavuttua aloitimme hysteerisen itkemisen, huutamisen ja panikoinnin; joku ei tuntenut jalkojaan, joku oli kadottanut siskonsa tai vaimonsa raunioihin ja joku ei saanut henkeä. Pelastajat kiersivät ensin koko alueen ja arvioivat kunkin uhrin avuntarpeen. Sitten he ryhtyivät roudaamaan meitä pelastusalueelle, jossa he sitten oikeassa tilanteessa olisivat täyttäneet jokaisesta pienen triage - lappusen, jotta ensihoitajat ja lääkärit kykenisivät paikalle saavuttuaan toimimaan nopeasti. Päätinpä sitten, että kannattaisi varmaan itsekkin hankkia perus CPR & First-aid koulutus ja ehkä myöhemmin jopa first responder koulutus. Olen jo ilmoittautunut ensiapukurssille. Huomenna aamulla minulla on taas koe-esiintyminen eli nyt menen nukkumaan. Tui Tui!

Wine Talk - Episode 1

Actors gonna act

Lauantai 17.10. klo 6:30

Puhelimeni kilautti ilmoille herätyksen ja kierähdin ylös sängystä. Tästä se alkaa; uneton n.70 tuntinen kuvaus ja työputki. Pukeuduin nopeasti, söin aamupalan, pakkasin reppuun kannelliseen kahvikuppiin askartelemani munakkaan ja kaappasin huoneeni lattialta paperikassin, jonka kylkeen olin kirjoittanut numeron "1" (as in kuvauspäivä nro.1). Ensimmäiset kuvaukset olivat koululla, joten sijainnista ei tarvinnut stressata. Kävin alakerran leipomosta (eli työpaikaltani) hakemassa muutaman donitsin kuvausryhmälle lahjukseksi, jotta he päästäisivät minut ottojen välissä koe-esiintymään toiseen projektiin. Sitten siirryin tutulla bussilla koulun studioille. Studio 3:sta löysin ohjaajan ja pirtsakan vastanäyttelijäni. Loppu kuvausryhmä liittyi seuraamme hieman myöhemmin. Tänään luvassa olisi zombie-apokalypsi-komediaa. Minä ja kanssanäyttelijäni sotkimme itsemme kaakaojauheella ja ketsupilla ja lämmittelimme juoksemalla pitkin käytäviä. Ensimmäisessä kohtauksessa pakenemme zombeja kellariin ja telkäämme oven takanamme. Ensimmäisellä otolla onnistuimme rikkomaan ovenkahvan. Hups. Ruuvasimme kahvan paikoilleen ja jatkoimme kuvauksia. Pääsin kuin pääsinkin ottojen välissä koe-esiintymään toiseen opiskelijafilmiin viereiseen studioon. Loppukuvaukset sujuivat oikein hyvin ja pääsin kotiin n. 4h odotettua aikaisemmin. Ehdin siis oikein mainiosti peseytyä, syödä ja valmistautua sunnuntain kuvauksiin ennen kymmeneltä alkavaa työvuoroa. Ilta kymmenestä aamu kuuteen pesin tiskejä, join kahvia, asettelin vitriiniin leivonnaisia, join kahvia, jynssäsin grillin puhtaaksi, join kahvia, pesin lattiat ja join kahvia.

Sunnuntai 18.10. klo 5:20

Okei. Vielä 40 minuuttia. Kamala kiire. Aamun ensimmäisille asiakkaille piti lämmittää bagelit ja kroisantit, kaataa kahvit ja samalla täyttää inventaariolomake uusista leivonnaisista. Puhelin soi. Työkaverin käheä ääni kysyi josko voisin olla töissä seitsemään saakka, kunnes hän löytää jonkun tuuraamaan hänen aamuvuoronsa. Sori. Nyt ei pysty. Tasan kuudelta tein itselleni vielä jääkahvin ja painelin kotiin suihkuun. Pikainen aamupala ja toinen kuppimunakas reppuun ja mukaan kassi numero kaksi. Googlasin vielä nopeasti kuvauspaikan osoitteen. Oakridge. 5 SkyTrain pysäkin ja 5min kävelymatkan päässä. 7:30 olin jo matkalla. Jouduin toden teolla taistelemaan itseni kanssa, etten nukahtaisi junaan. Klo 8 olin kuvauspaikalla, hulppean omakotitalon kellarissa. Vaatteet vaihtoon, meikit naamaan ja kameran eteen. Suurin osa 2 sivuisesta kässäristä tapahtui minun istuessa sohvalla, joten siinä sitä sitten tuli nökötettyä kun kuvausryhmä rakenteli valaistusta ja kuvakulmia. Iltapäivään mennessä ei enään väsyttänyt. Tunnin ruokatauon jälkeen kuvasimme vielä viimeiset kohtaukset, jossa minun tuli romahtaa itkien maahan. Näin uupuneena tämä sirkustemppu onnistui yllättävän helposti. Taas pääsin kotiin hieman odotettua aikaisemmin.

Loistava alku loistavalle päivälle...

Sunnuntai 18.10. klo 18:03

Olin onnistunut raahautumaan SkyTrainilta vesisateessa kaupan kautta asuinrakennukseni aulaan. Hissiä odotellessa toivoin ja rukoilin, että asunto olisi tyhjillään, jotta voisin ottaa nopean suihkun ja nokoset ennen yhdeltätoista alkavaa yövuoroa. Avasin kotioven. Hiljaista. Kenkäteline oli tyhjä. Siis kirjaimellisesti aivan tyhjä. Mitä helvettiä? Missä meidän kengät on? "SHHHH!" kuului olohuoneesta. Laatikoiden ja johtojen keskeltä kurkisti kämppikseni luokkatoveri. Niinpä tietenkin. He kuvaavat tänään täällä. "And cut!" huusi ohjaaja. Pahoittelin aiheuttamaani meteliä. Jäin juttelemaan tutun näyttelijän kanssa ohjaajan ilmoittaessa, että seuraava kohtaus kuvataan vessassa. Kävin mielessäni läpi kaikki tuntemani kirosanat kaikilla neljällä osaamallani kielellä.

 Hymyilin ja totesin, että kunhan ovat parissa tunnissa valmiita niin, että ehdin suihkuun ennen töitä, no problem! Lösähdin sohvalle syömään Baybel minijuustoja ja seuraamaan vessan valtausta monitorilta. Väsytti niin paljon, että jopa nukkuminen tuntui työläältä ajatukselta. Pääsin kuin pääsinkin suihkuun ennen töitä ja ehdinpä vielä askarrella itselleni silmämeikit seuraavan aamun kuvauksiin. Ohjaaja Oli etukäteen pyytänyt, että näyttäisin mahdollisimman krapulaiselta. Mikään ei sano "krapula" niinkuin yön yli muhineet meikit. Hiukset kuorrutin lakalla ja kuivashamppoolla.

Maanantai 19.10. klo 03:15

Hörpin ruokatauolla lammaskeiton jäännöksiä. Puhelimeen oli ilmestynyt 1 uusi sähköposti ja 1 tekstiviesti. Sähköpostista löytyi kässäri elokuvaan, johon koe-esiinnyin lauantaina ja onnittelut selviytymisestä toiselle koekuvauskierrokselle. Jes! Tekstiviesti oli maanantain kolmansien ja viimeisten kuvausten apulaisohjaajalta: "Hei! Halusin vain varmistaa, että tiedät huomisen sijainnin ja call timen olevan 9:30"

Hallelujah! kokonaiset puolitoista tuntia alkuperäistä call timeä myöhemmin. Sijainti oli jossain Beach Avenuella, joten arvioin sen olevan lyhyen kävelymatkan päässä. Näillä hyvillä uutisilla jaksaisin hymyillä töissä aamu seitsemään.

Maanantai 19.10. klo 08:50

On-set-selfie.... äänimies mukana menossa.

Laukut pakattu, aamupala syöty ja pian aika lähteä taas liikkeelle. Avasin vielä varmuuden vuoksi Google Mapsin ja näpyttelin sinne kuvauspaikan tarkan osoitteen. No voi nyt helvetti. Paikka olikin aivan Beach Avenuen länsipäädyssä. Pakko ottaa bussi, että ehdin. Saavuin oikeaan osoitteeseen juuri ja juuri 9:30, mutta en millään löytänyt oikeaa rakennusta. Apulaisohjaaja tuli noutamaan minut kolmen rakennuksen väliseltä parkkipaikalta. Pahoittelin, että olin myöhässä. Ei kuulemma haittaa yhtään, koska en olisi ensimmäiseksi kuvattavassa kohtauksessa lainkaan. No hyvä. Toisessa kohtauksessa sain lojua vällyjen välissä. Taisinpa vähän torkahtaakkin. Nämä kuvaukset sujuivat erityisen rennosti sillä kuvasimme pienessä asunnossa, jossa yksi kokonainen seinä oli ikkunaa. Ei siis tarvetta valaistuksen kanssa taistelemiselle. Kotiin pääsin taas kuuden maissa ja klo 20 olin omassa sängyssä sikeässä unessa. Tätä ennen ehdin vielä ilmoittautua kuvattavaksi seuraavalle lauantaille ja varmistaa toisen koekuvauksen sunnuntaille. Hyvä minä!

Ihan vaan rekvisiittaa......

Tiistai 20.10. klo 08:00

Seisoin yöpuvussa keittiössä hellan vieressä odottelemassa teeveden kiehumista ja lusikoimassa jugurttia naamaan. Ovi kävi ja kuulin eteisestä viiden ihmisen äänet. No mitäs nyt? Olohuoneeseen alkoi lapata kämppikeni kuvausryhmän jäseniä. Aaaah aivan. Tänään on tiistai. Lupasin auttaa kämppistäni kuvauksissa. Jes. Taas mennään. "Ööö.. Onks sun tarkotus lämmittää tota teekannua vai tyhjää levyä?" kysyi tyttö, jonka kanssa olin työskennellyt kuvauksissa aijemminkin. Kas, perhana. Unettomuus oli selvästi vienyt veronsa... Siirsin teekannun oikealle liedelle. Kaipa se on pakko vaihtaa inhimillisiin vaatteisiin, jotta voin olla jotenkin avuksi. Suihku saisi odottaa kuvausryhmän lounastaukoon, sillä juokseva vesi kuuluisi varmasti ääninauhalla...

Meidän pieni olohuone

Elokuvan päähenkilö on apina...

Tällainen viikonloppu ja alkuviikko siis mulla. Sanoisin, että ihan täydellinen. Ja lisää tulee. Kuten jo olen sanonut: agentti ei tee näyttelijää; näytteleminen tekee näyttelijän. Naiset ja herrat: olen näyttelijä! 

Huomenna imoille läjähtää pari viikkoa sitten kuvattu ensimmäinen "wine talk" episodi, jolla ei ole viinin kanssa mitään tekemistä. Laitan linkkiä aivan heti.

Koska oon nyt ihan liekeissä kaiken mahdollisen työn kanssa, en välttämättä kerkiä postaamaan ihan kaikesta, mutta jos kiinnostaa pysyä kärryillä näistä meiningeistä niin tervetuloa seurailemaan mua näissä SoMe-tuteissa, joissa olen hieman aktiivisempi:

Facebook - sivu
Instagram

Sinistä Hattaraa

Perjantai 9.10. klo 20:40

Keräsin hermostunena teekupin ja vesilasin huoneeni lattialta ja kipaisin ne keittiöön kultaisen kimaltavassa paljettimekossa, hiukset viimeistelemättömässä kikkurapehkossa. "Oho, wau.." totesi kämppikseni, joka on tähän asti nähnyt mut yleensä vain verkkareissa, hiukset likaisella puoliponnarilla.
"Mitä luulet, pitäiskö mun vaihtaa tää mekko johonkin yksinkartasempaan?" kysyin kämppikseltäni, joka tyhjensi pussillista pakastevihanneksia sihisevälle wokkipannulle. "Joo, mä laitan mielummin housupuvun.." vastasin itselleni ennenkuin kämppis ehti edes proessoimaan mun kysymystä. Palasin huoneeseeni ja vilkaisin puhelinta. Yksi uusi viesti Christinalta: "Otan taksin täältä n. 5 vaille ja tuun hakee sut." Okei. Pikaisesti mekko vaihtoon ja pakkelit naamaan. Viskasin kimaltelevan paljettikasan sängylle ja yritin sulavasti sujahtaa mustaan, pitkälahkeiseen TopShopin housuhaalariin. Perkule kun on jotenkin kummasti päässyt kutistumaan. Muistelin ostaeeni tän aika tarkalleen vuosi sitten kiitospäivän aikoihin. Pitäis vissiin lopettaa se leivosten syöminen töissä. Sain kuin sainkin vetoketjun kiinni ja hiukset vähän parempaan ojennukseen. "Parempi?" pyörähdin keittiöön hyväksyttämään asuvalinnan kämppiksellä. "Toki! Moneltas nää pirskeet alkaa?" "Ysiltä." "Oho, no sähän oot jo melkeen myöhässä.." Jep. Tyylikkäästi myöhässä. 20:55 toinen viesti: "Okei, lähen nyt tulee" Heitin ylleni hienoimman takin joka kaapistani löytyi ja tarkistin, että repsottavasta River Islandin käsiveskasta löytyy lompakko, avaimet, VIFF-passi ja pääsylippu. Eteisessä sujautin vielä jalkaan korkkarit ja käännyin vilkaisemaan itseäni peilistä. Mihin hittoon mä oon oikeen menossa? Poistuin asunnosta hissiä tilaamaan. 27. kerroksessa sitä saa aina jokusen hetken odotella. Tarkistin vielä puhelimen uudestaan. Uusi viesti: "Okei, taksi teki oharit, yritän löytää toisen." Niinpä tietenkin. Alakerrassa hissin ovet avautui Genesis tornin marmoriseen ala-aulaan. Kerrankin oon pukeutunut niin, että näytän kuuluvani tänne. Istahdin penkille odottelemaan ja ihailemaan kattomaalauksia. Pian sain uuden viestin. Ei vieläkään taksia. Sovimme, että kumpikin yrittää löytää taksin ja sillä mennään mikä ensimmäiseksi kohdalle osuu. Suuntasin lasiovista ulos kadulle, tihkusateeseen. Niinpä tietenkin. Perjantai iltana sateisessa suurkaupungissa on lähes mahdotonta löytää taksia. Onnekseni kadun toisella puolella sijaitsevan Lux Loungen eteen pysähtyy usein takseja. Vilkutin ensimmäiselle, jonka näin. Score! Annoin kuskille kaverini osoitteen ja pian Vancouverin sateisilta kaduilta kyytiin nousi kiharahiuksinen Christina, nahkatakissa ja ylipolven ulottuvissa bootseissa. Nice! "Et sitten anna mun juoda liikaa, mulla on huomenna aamulla kuvaukset kymmeneltä." Mä sanoin ja Christina lupasi huolehtia, etten nesteytä itseäni koomaan. Sepustin hänelle Storyhive projektista johon lupauduin avustajaksi. Tästä keskustelu kääntyi pian workshoppeihin, kursseihin ja agentteihin. Mistäs muustakaan näyttelijät keskenään puhuis... Mulla oli aiheeseen liittyen innostavia uutisia: Sain aijemmin päivällä sähköpostia yhdeltä firmalta, että olivat pitäneet mun materiaaleista ja jos saan hiottua aksentin virheettömäksi, voisivat harkita sopimusta mun kanssa.

Pian taksi saapui Rocky Mountaineer Stationin pihaan, johon oli pysäköity hienoja autoja ja muutama limusiini. Ovella jonotti viimeisen päälle tälläytyneitä elokuvantekijöitä ja heitä sisään ohjasi muutama mustaan pukuun sonnustautunut vartija. Tässä sitä nyt ollaan; Vancouver International Film Festivalin päätösgaalan afterpartyissä. Liityimme jonon jatkoksi hieman sellainen kuokkavieraan kutina persuksissa. Ketä nämä ihmiset ovat? Tunnemmeko me täältä ketään? Sisällä odotti pätkä punaista mattoa, tervetuliais-skumppa, kaksi drinkkilippua/nassu ja valokuvaajia, jotka ottivat kuvia jokaisesta joka heille halusi poseerata. Hienosti pukeutuneita ihmisiä parveili pöytien ympärillä, jotka notkuivat pienistä purtavista. Oli juustoja, mansikoita, viinirypäleitä, pateeta, vihanneksia, risottoa ja pieniä leipäviipaleita. Juhlahallin kaukaisimmalta seinustalta löytyi vielä pitkä pöytä, jonka takana kokit valmistivat juhlakansalle eksoottisen näköisiä minihamppareita. Keskellä hallia oli "baari", jonka yläpuolella keikkui valtava maapallo ja jossa drinkkiliput vaihtuivat viinilaseihin tai muihin drinksuihin. Tarjolla oli myös ilmaisia Naked-smoothieita ja jonkinlainen videopelielämys-simulaatiojuttu. Hallin perällä soitti paikallinen bändi Damn Fools ja bändin vieressä oli pienellä lavalla DJ pöytä, jonne DJ Rhiannon nousi loppuillasta pyörittämään lättyjä. Hivuttauduimme lähemmäs bändiä ja bongasimme ensimmäisen tutun naaman; Ali Liebert, näyttelijä, opettaja ja mun esikuva, joka sijaisti meille muutaman oppitunnin viimeisessä jaksossa. Hän esitteli meille tyttöystävänsä ja kertoi reissustaan Koreaan, Busanin elokuvafestareille, jossa hänen tähdittämänsä elokuva; The Devout oli saanut maailmanensi-iltansa. Pikaisten kuulumisten jälkeen jatkoimme kiertelyä. Toiselta puolelta hallia löysimme valoseinän, johon voi elektronisesti "spraymaalata".  

Löysimme vielä toisenkin tutun naaman V.I.P. alueen baaritiskin takaa. Ystävämme Mika sekoitteli sielä drinkkejä V.I.P. vieraille. Kohtalo johdatti meidät myös jälkiruokapöydän läheisyyteen, jossa oli tarjolla.......... 

Cosmo-jelloshotteja ja sinistä hattaraa..... Hyytelöä lusikoidessa hivuttauduimme tanssilattialle ja jorasimme "pilkkuun" saakka. Pian väki alkoi vähentyä ja työntekijät alkoivat roudata pöytiä pois, joten näimme parhaaksi lähteä taksijahtiin. Tähän mennessä tihkusade oli kuitenkin muuttunut kaatosateeksi, joten päätimme odotella sisätiloissa, että pahin ruuhka laantuu. Tässä vaiheessa korkokengät olivat ottaneet veronsa, joten linnoittauduimme pienelle sohvalle. "Hei! Te ootte Mikan kavereita!" Kuului pian miesääni läheisestä pöydästä. Jep. Joo. Ollaanhan me. Kyseinen herrasmies osoittautui Damn Foolsin rumpaliksi, jolle Mika oli illan mittaan miksaillut yhden jos toisenkin drinksun. Yksi työntekijöistä tuli viemään meiltä kirjaimellisesti sohvan persuksen alta, joten liityimme rumpalin ja kahden muun herrasmiehen seuraan. Keskustelun aiheet karkasivat täysin käsistä, niinkuin taiteilijoilla näyttäisi olevan tapan. Juhlahalli alkoi ammottaa tyhjyyttään ja pian meiltä vietiin myös pöytä. Aika mennä kotiin. Rumpali tarjoutui ystävällisesti järjestämään meille kyydin, jos taksia ei löytyisi, mutta ulkona odotti monta taksia ja pääsimme lopuksi onnellisesti kotiin.

Seuraavana aamuna heräsin aikaisin ja suuntasin Gastowniin, vanhan kouluni studioille kuvauksiin. Tällaiseen elämään voisi tottua. Hienoja tapahtumia, mielenkiintoisia ihmisiä ja kuvauksia siellä sun täällä. Tämä hetkelinen "glamour-kupla" kuitenkin puhkesi erityisen tehokkaasti kun lauantai-iltana pääsin töissä taas tarjoilemaan kahvia päihtyneille, tyhjentämään roskiksia, tiskaamaan ja jynssäämään vessoja. Tällaista mun elämä nyt on. Best of both worlds. En mä valita. En valita lainkaan.

 

Kuinka olla näyttelijä?

Tänään aijon vuodattaa tänne sokeroimattoman version siitä millaista tämä tällainen "näyttelijän elämä" on.

Jotenkin huomaan aina löytäväni itseni tilanteista, jossa mulle todetaan, että "Ei kukaan koskaan luvannut, että tää ois helppoa" balettitunneilla, armeijassa, näyttelijäksi kouluttautuessa. Ihan ensimmäisellä viikolla koulussa tehtiin selväksi, että jos on tälle polulle lähtenyt vain maineen ja mammonan perässä on parempi luovuttaa heti. Myöhemmin valkeni sekin miksi näyttelijöille yleensä maksetaan hyvää palkkaa. Tämä on aivan pirun rankkaa. Henkisesti ja fyysisesti. Katsojana saatat nähdä elokuvateatterin valkokankaalla, TV- tai tietokoneruudullasi 30 sekunnin kohtauksen ja tuntuu aivan käsittämättömältä ajatella, että näyttelijä, jota juuri toljotit 30 sekuntia tienasi kyseistä kohtausta kuvattaessa ehkä saman verran kuin sinä viikossa tai jopa kuukaudessa. Itse olen maksanut 30 sekunnin mittaisella mainoksella kuukauden vuokran. Tähän 30 sekuntiin kuitenkin menee niin paljon enemmän työtä, kuin mitä ensikatsauksella ajattelisi. Ollakseni täysin rehellinen, kun minulle selvisi, että 8 tuntia kuvauksissa saattaa olla juuri se minuutti tai pari valkokankaalla, ensimmäinen ajatus oli: "onko tää oikeesti sen arvoista". Eikä näyttelijän työ rajoitu siihen, että on läsnä kuvauksissa. Siihen sisältyy paljon, paljon enemmän. Yksi tärkeimmistä asioista, jonka opin viime vuoden aikana oli tämä: "Jos haluat menestyä näyttelijänä sinun on aina tehtävä liikaa ilmaiseksi." Kukaan ei maksa näyttelijälle palkkaa siitä, että hän koe-esiintyy. Täällä hyvä näyttelijä saa about yhden rooli kymmenestä koe-esiintymisestä. Ja sekin on jo paljon. Kukaan ei maksa siitä, että vapaa-ajalla otat käsikirjoituksen kuntosalille ja opettelet vuorosanoja samalla kun yrität pysyä kunnossa. Kukaan ei maksa siitä, että teet taustatutkimusta käsikirjoitukseen liittyen tai haastattelet oikeita ihmisiä taustatutkimusta varten. Kukaan ei maksa siitä, että menet "roolihahmossa" kauppaan/kävelylle/elokuviin ja yrität elää ja ymmärtää jonkun toisen elämää. Silti, jos haluaa menestyä näyttelijänä, sinulta odotetaan näitä kaikkia asioita ennen kuin on edes puhetta palkasta.


Toinen tärkeä opetus/mietelause, jota olen päivittäin joutunut hokemaan itselleni on tämä: "Agentti ei tee sinusta näyttelijää; näytteleminen tekee sinusta näyttelijän. Palkalla tai ilman". Tähän mennessä olen lähettänyt materiaalini yhteensä kaupungin kymmeneen parhaaseen toimistoon ja vasta kahdesta on tullut ystävällinen "Kiitos, mutta ei kiitos" -sähköposti. Jos en jouluun mennessä löydä edustusta, yritän seuraavan kerran vasta Helmi-Maaliskuussa, kun olen saanut lisättyä ansioluetteloon ehkä muutaman lisäkeikan ja lisäkoulutuksen ja kun pilottikausi on ohi. Olen ilmoittautunut moneen palkattomaan produktioon näyttelijäksi ja/tai apulaiseksi ja toivon mukaan näitä keikkoja tulee enemmänkin, jotta pääsen tekemään aivan liikaa ilmaiseksi.

Yhdellä viimeisistä oppitunneista koulussa, muuan suorapuheinen opettaja totesi seuraavaa: "Tiedän, että ette halua tätä kuulla, mutta jos haluatte tulla nähdyiksi elokuvissa ja TV:ssä teidän on näytettävä hyvältä." Olen yrittänyt lisätä treenitahtiani entisestään, mutta vuorotyö vie veronsa. Kaiken lisäksi tykkään syödä ja siihen ei ole tulossa muutosta. Paineet on kuitenkin kovat.

Olen ylittänyt elämässäni nyt erityisen tärkeän rajapyykin nimittäin ensimmäistä kertaa ikinä maksoin vuokran ja ostin viikon elintarvikkeet puhtaasti omasta palkasta. En opintolainasta tai opintotuista, vaan palkasta, jonka ansaitsin tarjoilemalla kahvia ja leivoksia humalaisille ja yösyöpöille, pesemällä lattioita ja siivoamalla vessoja. Näin hohdokasta tämä näyttelijän elämä on! Vietin myös muutaman vuorokauden erittäin minimaalisilla unilla, sillä vapaaehtoistyö elokuvafestareilla vaati vähintään 32h vuoroja, jotta saisin katsoa elokuva ilmaiseksi. Oli täysin sen arvoista!


Mihin muuhun sitä rahaa sitten näyttelijänä menee? Oppitunteihin, kursseihin ja workshoppeihin tietenkin! Kirjoihin. Ja päätimpä myös ostaa lipun elokuvafestareiden päätösjuhliin. Koen kyseiset pirskeet tärkeiksi verkostoitumisen kannalta.

Viimeisessä jaksossa meillä oli kurssi nimeltä "Actorpreneur" tämä sanaleikki kääntyy suomeksi jotakuinkin: "näyttelijäyrittäjyys" eli oman työn luominen. Meille annettiin tehtäväksi keksiä joku projekti, jota voimme työstää heti valmistuttuamme ja yksi parhaista ystävistäni ehdotti, että aloittaisimme Youtube - kanavan. Hän on itse jo kokeneempi Vloggaaja Melody Trueheart ja kuvasimme tänään ensimmäisen jakson "Wine Talk" -nimistä meininkiä. Toivotan teidät kaikki erittäin tervetulleeksi seurailemaan heti kun saamme videota ilmoille.

Jotain tällaista kurpitsameininkiä ois luvassa tulevina viikkoina. Elokuvafestarien päätösjuhla on tulevana perjantaina. Kysymys kuuluu: kuinka sinne kuuluu pukeutua...? Ideoita otetaan vastaan. Pysykäähän kuulolla.

Cheers!

Vapaaehtoistelua

Viimeisin viikko on kulunut vuorotellessa elokuvafestareiden ja yötyön välillä. Vapaa-ajalla olen kutonut lisää sukkia. Tähän vapaaehtoisduuniin tuolla festareilla kuuluu mm. yleisön paikoille ohjaamista ja yleistä ongeman ratkaisua ja vihaisille asiakkaille selittelyä. Miksi vihaisille? Noh, nämä festarit ovat sellainen "nopeat syö hitaat" -peli. Eli vaikka asiakkaalla olisi viisi platinum passia ja kolme lippua elokuvaan ja hän saapuu 4min ennen elokuvan alkua, on hyvin todennäköistä, että nämä paikat on jo myyty muille. Siksi kannattaa olla ajoissa. Paikoille ohjaamisessa parasta on se, että saa jäädä teatteriin yytsimään elokuvaa. Tähän mennessä katsomisen arvoisia ovat olleet italialainen The Dinner ja turkkilainen Mustang. 

Mitäs muuta. Lähetin viikko sitten hakumateriaalit viiteen talent agencyyn. Eilen lähetin toiset viisi eri puljuihin. Vielä ei ole kuulunut takaisin kuin yhdestä toimistosta ja sieltäkin ystävällinen "ei kiitos". Sydän pysähtyy joka kerta kun puhelimeen kilahtaa sähköposti. Liian jännää. Ilmoittauduin myös lisäkursseille, jotka alkaa marraskuussa ja jatkuu joulukuun alkuun ja aloin myös käymään tekniikkatunneilla, jotka on suunnattu tanssijoille ja näyttelijöille.
Olen myös ilmoittautunut koe-esiintymään muutamaan palkattomaan projektiin ja tarvittaessa avustamaan armaan kouluni kuvauksissa. Näyttelijäntyön tärkein oppitunti: Tee aina liikaa ilmaiseksi.

Pahoittelen, että tän jännempiä uutisia ei nyt tähän hätään vielä ole. Ehkä jännin viikon tapahtuma sattui tossa tunti sitten kun menin keittiöön improvisoimaanitselleni ruokaa ja päätin vääntää sellaisen gluteenittoman-vegaani-kössi-pastan. Suureksi yllätyksekseni oli aika pirun hyvää. Resepti meni jotakuinkin näin: mustista pavuista valmistettu spaghetti kiehumaan, tofu möhkäle kuutioiksi ja pannulle mantelivoin ja aurinkokuivatuista tomaateista yli jääneen öljyn kanssa, mausteeksi jotain intialaisia tikka mausteta, (joka tuoksui joululta,) curryä, inkivääriä, puoli säilykepurkilista butternut squashia, lehtikaalisilppua ja murskattuja pellavansiemeniä. Sivuun ruokalusikallinen soija yogurttia. Koska en kuitenkaan ole täysin vegaani, soin itselleni hyvän läjän parmesania kastikkeen pälle. Syy siihen että liha on vaihtunut mun jääkaapissa hetkellisesti tofuun on yksinkertaisesti hinta. Tofua saa paketin puolellatoista dollarilla ja lihasta saa maksaa kymmenkertaisesti.

Vielä viikko tuplatöitä leipomossa ja festareilla ja sit pitäis keksiä jotain muuta ajanvietettä..

Tässä kaikki tälläkertaa.