What's the sound?

Arvon lukija, koska sinä olet viimeksi purkanut sisäiset tuntemuksesi äännellen ja liikehtien? Eli toisin sanoen huutanut, huitonut, itkenyt, nauranut, kiljunut ja riehunut holtittomasti sydämmesi kyllyydestä, vain koska tuntui siltä. Ja ennen kaikkea kykenisitkö siihen 15 ihmisen tyynesti katsellessa? Itse toteutin tämän toimituksen eilen ja täytyy myöntää, että teki kyllä hyvää. Kerron pian miten tämä tapahtui. 

Mörrimöykky

3. jaksoa on nyt eletty 3 päivää. Viikko on omalta osaltani alkanut melko kurjasti, sillä en ole viiteen päivään nukkunut kunnolla ja onnistuinpa tässä vielä hankkimaan sen verran vittumaisen niskakivun, että ei kovasti huvittaisi evää heilauttaa. Koulu on kuitenkin kivaa, kuten aina. Muutama uusi opettaja ja uusia aspekteja tuttuihin kouluaineisiin.

Maanantaiaamu alkoi koe-esiintymis oppitunnilla, jossa keskustelimme eri tv-sarjojen genreistä ja miten mihinkäkin genreen kannattaa suhtautua/valmistautua. Katselimme pätkiä paikallisista sarjoista mm the 100 josta opettajamme hienosti nappasi itselleen pienen roolin. Ja lopuksi saimme kahden sivun kohtauksen Breaking Badistä. Jakauduimme kahtia (tytöt ja pojat erilleen), me neitokaiset jäimme luokkaan kameran kanssa ja pojan koltiaiset kävivät suorittamassa meille koe-esiintymisensä yksi kerrallaan. Sitten me tyttöset saimme päättää kenet haluaisimme nähdä jatkossa. Tulipa huomattua, ettei se casting ihmisten homma ihan helppoa ole. Ilmeisesti mielipiteitä on aina yhtä monta kuin on katsojia.

Laulutunnilla lauloimme. Pullon kanssa. Siis silleen, että yksi aloittaa ja laulaa jollekkin ja vie sille pullon ja se joku ottaa sen vastaan ja lähtee sitten laulamaan jollekkin toiselle sen pullon kanssa. Tarkoituksena tässä ylläpitää inhimillistä kontaktia laulaessa ja ennenkaikkea kertoa tarina laulun takaa.

Tiistai aamuna movement / mask tunnilla tutustuimme naamioiden käyttöön, eli miten menetellään kun se primääri työkalu, eli naamavärkki on poissa pelistä. Oon tästä kurssista aika innoissani.

Mää ja yks Jaakoppi. Ja seinän kokoinen juliste luokkahuoneessa.

Tiistai iltapäivä eskaloitui sitten uuden acting opettajan johdolla niihin holtittomiin tunteenpurkauksiin. Istuimme kaikki kiltisti rivissä tuoleilla, kun opettaja kertoi säännöt: kukaan ei poistu huoneesta, ennenkuin harjoitus on ohi. Eikä saa satuttaa itseään tai muita tai rikkoa koulun omaisuutta. Sitten piti laittaa simmut kiinni ja kuunnella ohjeita. Erinäisten mielikuvaharjoitusten avulla tuli ajauduttua miltei hypnoottiseen tilaan ja päädyimme sellaiseen tilanteeseen, että me kaikki seisoimme tuoleillamme - edelleen silmät kiinni - niin reunalla kun vaan uskalsimme, ja kuvittelimme olevamme jokun kiellekkeen reunalla. Sitten piti kuvitella miltä tuntuisi hypätä. Ja sitten piti oikeesti hypätä. Tämän jälkeen perse penkkiin ja silmät auki. Sitten kukin vuorollaan sai hetken ilmaista itseään liikkuen ja äännellen. Erityisesti äännellen. Joka kerta kun suorittaja hiljeni ja yritti pelkällä liikkeellä ilmaista oloaan opettaja kysyi "What's the sound?". Itkua, naurua, huutoa, kiljumista, ähkimistä ja puhkumista. Kokonaisuudessaan tyhjentävä kokemus.

Tänään aamutunnilla sukelsimme ääni ja puhe tunnilla ihmisen anatomian ja fysiologian ihmeelliseen maailmaan ja mm. piirsimme omakuvat siitä minkälaisena koemme oman fyysisen tietoisuutemme. Eli mitkä ruumiinosat ovat herkimpiä ja tietoisimpia ympäröivästä maailmasta. 

Mun tietoisuus-omakuva näyttää ufo-vauvalta...

Miten tämä raapustelu liittyy ääneen ja puheeseen? Kaikki liittyy kaikkeen. Kropan käytöllä ja äänellä on hirmuisesti tekemistä toistensa kanssa. Oon tässä pikkuhiljaa alkamassa ymmärtämään, että miten paljon ymmärrettävää minulla näistä asioista vielä on. Teimme myös puhe harjoituksia eri resonaattoreita hyödyntäen (Double bass, cello, viola, violin).

"Fucking double bass"

Kävelin eilen kotiin Burrard streetin kautta...

...ja otin kuvia

...myös Davie streetiltä

 Huomenna päivä alkaa tunteikkaalla tunnilla. Jälleen uusi opettja ja uusi ote näyttelemisen jännään maailmaan. Kurssin aihe on oman tarinan kirjoittaminen, eli jokainen paljastaa huomenna 10 asiaa itsestään, jotka "tekevät minusta minut". Loppujaksosta alamme työstää näistä 10 asiasta monologia ja seuraavassa jaksossa, joku luokkatovereista opettelee tämän monologin omanaan ja sitten niitä luetaan ääneen koko luokalle ja kaikki itkee. Mm. tämän takia nesteytys on näyttelijälle äärimmäisen tärkeää.

Pitäisi myös piakkoin valita näytelmä ja siitä kohtaus, jota minä ja scene partnerini ryhdymme työstämään. Ja lukea Silver Linings Playbookin kässäri ja suorittaa tekstianalyysi. Huhhuh. Toivottavasti tänäyönä saan nukuttua.